William Boothin (1829-1912) näky hukkuvista ihmisistä

Näky videomuodossa englanninkielellä Youtubessa

 

Hiljattain kun istuin sohvalla ja katselin ulos ikkunasta, minut johdateltiin ajatuksiin jotka liittyivät ympärilläni oleviin ihmisjoukkoihin. He elivät välinpitämättömästi mitä avoimmin ja häpeällisimmässä kapinassa Jumalaa vastaan, ilman ajatustakaan liittyen heidän iankaikkiseen hyvinvointiinsa. Kun minä katsoin ulos ikkunasta, minä pystyin näkemään heidät kaikki mielessäni… miljoonat ihmiset ympärilläni, jotka olivat antaneet periksi heidän juomiselleen ja heidän nautinnolleen, heidän tanssimiselleen ja heidän musiikilleen, heidän liiketoiminnalleen ja heidän huolilleen, heidän politiikalleen ja heidän ongelmilleen. Tietämättöminä – täysin vapaaehtoisesti monissa tapauksissa – ja toisinaan taas täysin tietoisina totuudesta, mutta ollen sille välinpitämättömiä. Mutta kaikki heistä, koko tämä ihmisjoukko, menivät pidemmälle heidän pilkkaamisessaan ja pahuudessaan Jumalan Valtaistuinta kohtaan. Kun minun mieleni oli keskittynyt näihin ajatuksiin, minä näin näyn.

Minä näin synkän ja myrskyisän meren. Sen yläpuolella oli mustia pilviä; silloin tällöin niistä tuli vilkasta salamointia ja lujaa ukkosenjylinää, samalla kun tuulet puhalsivat, aallot nousivat ja kuohusivat, kohoten korkealle, rikkoutuen vain kohotakseen ja kuohutakseen ja rikoutuakseen uudestaan.

Minä näin tuossa meressä lukemattoman määrän ihmisparkoja, vajoten veden alle ja kelluen, huutaen ja parkuen, kiroten, kamppaillen ja hukkuen; ja kun he kirosivat ja kirkuivat, he nousivat ylös ja parkuivat taas uudestaan, ja sitten jotkin heistä upposivat eivätkä he nousseet enää pintaan.

Ja minä näin kuinka tästä synkästä ja raivoisasta merestä nousi mahtava kallio ylös. Kallion huippu ulottui mustien pilvien yläpuolelle, jotka olivat myrskyisän meren päällä. Joka puolella ympäri tätä suurta kalliota, minä näin suuren laiturin. Tällä laiturilla, minä näin minun ilokseni lukuisia kamppailevia ja hukkuvia ihmisparkoja, jotka jatkuvasti kiipesivät ylös raivoisasta merestä. Ja minä näin kuinka ne, jotka olivat jo turvassa tällä laiturilla, auttoivat niitä ihmisparkoja, jotka olivat vielä raivoisalla merellä, ja yrittivät päästä turvaan.

Kun katselin tarkemmin, minä näin joukon ihmisiä jotka olivat pelastuneet, ja he ahkerasti työskentelivät ja suunnittelivat keinoja joilla he voisivat tehokkaasti vapauttaa kamppailevat ihmiset pois merestä, kuten tikkaita, köysiä ja veneitä. Siellä täällä oli niitä jotka hyppäsivät veteen, huolimatta seuraamuksista, johtuen heidän intohimostaan ”pelastaa hukkuvat.” Ja minun on vaikeaa sanoa kumpi ilahdutti minua enemmän, näkymä siitä että hukkuvat ihmisparat kiipesivät kalliolle turvaan, vai niiden ihmisten omistautuminen ja uhrautuminen, joiden koko olemus oli yritys vapauttaa hukkuvat ihmiset.

Kun jatkoin katselemista, minä näin että tuolla laiturilla olevat ihmiset olivat melko sekalaista joukkoa. Tarkoitan, että heidät jaettiin erilaisiin ryhmiin, ja he pitivät itsensä kiireisenä erillaisilla mielihyvillä ja tehtävillä. Mutta ainoastaan hyvin harvat näyttivät ottavan työkseen pelastaa ihmiset merestä.

Mikä oli kaikista ihmeellisintä minulle, oli se tosiasia että vaikka heidät kaikki oli kerran pelastettu merestä, melkein jokainen heistä näytti unohtaneen sen. Näytti kuinka muisto meren pimeydestä ja vaaroista ei enää vaivannut heitä ollenkaan. Ja mikä oli yhtä outoa ja hämmentävää minulle, oli se että näillä ihmisillä ei näyttänyt olevan minkäänlaista huolta – tarkoitan tuskallista huolta – raukoista kadonneista jotka kamppailivat ja hukkuivat heidän silmiensä edessä… monet heistä olivat heidän omia aviomiehiään, vaimojaan, veljiään ja siskojaan, ja jopa heidän omia lapsiaan.

Tämä järkyttävä välinpitämättömyys ei voinut millään olla tietämättömyyden tai tiedonpuutteen seuraamusta, sillä he elivät aivan tuon näkymän vieressä, ja he jopa puhuivat siitä joskus. Monet menivät jopa säännöllisesti kuulemaan luentoja ja saarnoja missä kuvattiin kuinka kamalassa tilassa nuo hukkuvat ihmiset olivat. Monet tällä laiturilla olleista olivat mukana monissa askareissa ja ajanvietteissä. Jotkin heistä käyttivät yöt ja päivät tehden bisnestä saadakseen voittoa, tallentaen heidän säästönsä laatikoihin, kassakaappeihin ja vastaaviin.

Monet viettivät heidän aikansa ihmetellen kukkia, jotka kasvoivat kallion sivussa. Toiset viettivät aikaansa maalaten kangaspaloja, soittaen musiikkia tai pukien itseään erilaisilla tyyleillä ja kävellen ympäri saadakseen ihmisten ihailua. Jotkin pitivät itsensä kiireisinä pääasiallisesti syöden ja juoden, toiset riitelivät ihmisparoista jotka oli jo pelastettu.

Mutta se mikä näytti kaikista hölmöimmältä, oli se, että ne jotka olivat tuolla laiturilla, ne jotka Hän kutsui, ne jotka kuulivat Hänen äänensä ja ajattelivat että heidän tulisi totella sitä – ainakin he sanoivat tekevänsä niin – ne jotka tunnustivat rakastavansa Häntä niin paljon ja olivat iloisia työstä jonka Hän oli aloittanut – jotka ylistivät Häntä tai tunnustivat tekevänsä niin – olivat niin kiinni kaupankäynnissä ja heidän ammateissaan, heidän rahansäästämisessä ja nautinnoissa, heidän perheissään ja ympyröissään, heidän uskonnoissaan ja siitä riitelemisessä, heidän valmistautumisessaan mantereelle menemiseen, että he eivät kuunnelleet sen Mahtavan Olennon huutoa joka oli Itse mennyt alas mereen. Jos he kuulivatkin sen, he eivät kiinnittäneet siihen huomiota. He eivät välittäneet. Ja niin ihmisjoukot kamppailivat, parkuivat ja hukkuivat pimeyteen.

Ja sitten minä näin jotakin sellaista joka näytti minusta vielä omituisemmalta kuin mikään tässä näyssä aikaisemmin näkemäni asia. Minä näin kuinka osa ihmisistä tuolla laiturilla, jotka tuo Mahtava Olento oli kutsunut, haluten heitä tulemaan auttamaan Häntä Hänen vaikeassa tehtävässä pelastaa nämä kadonneet ihmiset, rukoilivat ja huusivat jatkuvasti että Hän tulisi heidän luokseen!

Jotkin halusivat että Hän tulisi ja olisi heidän kanssaan, ja käyttäisi Hänen aikaansa ja voimaansa tehdäkseen heidät onnellisemmiksi. Toiset taas halusivat että Hän tulisi ja ottaisi pois erilaiset epäilyt ja väärinkäsitykset, joita heillä oli koskien kirjeiden totuuksia, jotka Hän oli heille lähettänyt. Osa ihmisistä halusi, että Hän tulisi ja saisi heidät tuntemaan itsensä turvallisemmaksi tuolla kalliolla – niin turvalliseksi, että he voisivat olla varmoja siitä että he eivät enää koskaan luisuisi takaisin mereen. Lukuisat ihmiset halusivat Hänen tekevän heidät varmoiksi siitä, että he todella pääsisivät pois tuolta kalliolta. Että he pääsisivät jonain päivänä mantereelle: koska oli hyvin tiedossa että jotkin olivat kävelleet niin varomattomasti, että he olivat menettäneet pitonsa ja pudonneet takaisin myrskyisiin vesiin.

Joten nämä ihmiset kokoontuivat yhteen ja he kiipesivät niin ylös tuolle kalliolle kuin he pystyivät. Katsoen mantereen suuntaan he huusivat, ”Tule meidän luoksemme! Tule ja auta meitä!” Ja kaikki tämä tapahtui samaan aikaan, kun Hän oli itse poloisten, kamppailevien ja hukkuvien ihmisten seassa, raivoisassa syvyydessä. Hänen kätensä oli heidän ympärillään, yrittäen vetää heitä pois merestä. Hän katsoi ylöspäin suurella kaipuulla, niihin jotka olivat kalliolla, huutaen heidän puoleensa käheällä äänellä ”Tulkaa Minun luokseni! Tulkaa ja auttakaa Minua!”, mutta turhaan.

Ja silloin minä ymmärsin sen kaiken. Se oli aivan selkeää. Meri oli elämän meri – oikeiden ihmisten olemassaolon meri.

Salamointi oli lävistävän totuuden säkenöinti, joka tuli Jumalan Valtaistuimelta. Tuo ukkonen oli kaukainen Jumalan vihan kaiku. Nuo ihmisjoukot jotka parkuivat, kamppailivat ja olivat tuskissaan myrskyisällä merellä, olivat tuhansia ja tuhansia poloisia porttoja ja porton tekijöitä, juoppoja ja juopon tekijöitä, varkaita, valehtelijoita, pilkkaajia ja jumalattomia ihmisiä jokaisesta suvusta, kielestä ja kansasta.

Oi kuinka musta tuo meri olikaan! Ja oi, kuinka suuri määrä rikkaita ja köyhiä, tietämättömiä ja oppineita siellä olikaan.

He olivat aivan toisenlaisia. He olivat kaikki niin erilaisia heidän ulkoisten olosuhteidensa puolesta, silti he olivat kaikki samanlaisia yhdessä asiassa – he olivat syntisiä Jumalan edessä.

Kaikki vastuullisena jostakin rikkomuksesta sekä niistä kiinni pitäen, lumoissaan jostakin epäjumalasta, orjina jollekkin saatanalliselle himolle ja ollen pohjattomassa kuopassa, saastaisen paholaisen hallittavissa.

He eivät olleet pelkästään yhdessä asiassa samanlaisia, ei pelkästään heidän pahuudessaan, vaan ellei heitä pelasteta, he ovat samanlaisia myös heidän hukkumisessaan, vajoten alaspäin kauheaan tuomioon. Suuri suojaisa kivi edusti Golgataa, paikkaa jossa Jeesus kuoli heidän puolestaan. Ja ihmiset, jotka olivat kalliolla, olivat niitä, jotka oli pelastettu. Tapa jolla he käyttivät heidän energiaansa, lahjojansa ja aikaansa, edustivat heidän ajanvietteitään sekä huvituksiaan. He olivat niitä jotka tunnustivat olevansa pelastettuja synniltä ja Helvetiltä, Jeesuksen Kristuksen seuraajia. Kourallinen pelottomia, omistautuneita ihmisiä, jotka riskeerasivat henkensä pelastaakseen kadotettuja, olivat todellisia Jeesuksen ristin sotilaita. Mahtava olento, joka huusi heitä keskeltä raivoisaa merta oli Jumalan Poika, Hän, joka on sama eilen tänään ja iankaikkisesti. Hän, joka vieläkin kamppailee esirukoillen, pelastaakseen kuolevat ihmisjoukot kauhealta kadotustuomiolta. Hän jonka ääni voidaan kuulla musiikin, koneiden ja elämän äänien ylitse, kutsuen pelastettuja tulemaan ja auttamaan Häntä pelastamaan maailmaa.

Minun ystäväni Kristuksessa, sinut on pelastettu meren keskeltä, sinä seisot kalliolla. Jeesus on pimeällä merellä ja huutaa sinua tulemaan Hänen luoksensa ja auttamaan Häntä. Menetkö sinä?