Kenneth E Haginin kokemus tuonelan porteista

15-VUOTIAAN POJAN KOKEMUS SIITÄ KUN HÄN KUOLI

Edesmenneen Kenneth E Haginin (1917-2003) rajatilakokemus on hyvin vakuuttava, se tapahtui Huhtikuussa, 1933. Kenneth oli vuoteenomana sillä hänellä oli syntymästään saakka ollut sydämen epämuodostuma. Huhtikuun 22 päivä hänen tilansa muuttui huonommaksi. Hänen perheensä pysyi hänen sänkynsä vierellä ja odotti lääkärin saapumista. Yhtäkkiä kipu iski hänen sydämensä lävitse niinkuin salama. Hän oli vakuuttunut siitä että hän eli elämänsä viimeisiä hetkiä. Hän sanoi, ”Minun varpaani tuntuvat menettävän tuntoaistiaan. Tämä tunnottomuus levisi minun jalkapohjiini, nilkkoihini, polviini lantiooni, vatsaani, sydämeeni ja minä lähdin pois kehostani.

Minä tiesin että minä olin kehoni ulkopuolella. Minä näin perheeni samassa huoneessa mutta minä en voinut ottaa heihin yhteyttä.”

Kun hän kääntyi kommunikoidakseen perheenjäsentensä kanssa, hän tunsi jättäneensä huoneen ja putoavansa johonkin mikä näytti olevan alhaalle päin oleva luola. Kenneth kertoo että pudotessaan alaspäin hän pystyi näkemään maan valojen hiipuvan pois näkyvistä kunnes oli lopulta täysin pimeää. Kun hän saapui lopulta luolan pohjalle häntä ympäröi jättiläismäiset oranssit tulenliekit. Hän näki jotain minkä hän uskoi olevan portti helvettiin. Häntä vedettiin fyysisesti tätä porttia kohti niinkuin magneetti. Kun hän yritti vastustella sitä, hän kertoi tulevansa tietoiseksi siitä että jokin olento odottaisi häntä kuopan pohjalla. ”Minä en katsonut sitä, minun katseeni oli naulittuna porttiin.” Kun olento tarttui Kennethiin, jyrisevä ääni puhui jotakin ja olento vapautti otteensa hänestä välittömästi. Kennethiä vedettiin kohti valoa jolloin hän palasi takaisin kehoonsa maan päällä. Kenneth kertoo että tämä tapahtui hänelle kolme kertaa mutta kolmannella kerralla hän ajatteli että hän oli saattanut hallusinoida tapahtuneesta. Pimeyden ympäröidessä häntä jälleen hän tuli vakuuttuneeksi siitä että paikka oli todellinen. Kenneth kertoo huutaneensa pimeyteen, ”Jumala, minä kuulun kirkkoon, olen saanut vesikasteen.” Jälleen kerran hän oli kuilun pohjalla kohdaten kuopan ja tuntemattoman olennon joka tarttui häneen. Aivan kuten kaksi kertaa aikaisemminkin hän kuuli äänen. Kennet kertoo, ”En tiedä mitä ääni sanoi, mutta mitä tahansa se oli, se tärisytti koko paikkaa.”

Kenneth muistaa rukoilleensa kun hänen sielunsi nousi maata kohti, ”Oi Jumala, minä tulen sinun eteesi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Minä pyydän sinua antamaan minun syntini anteeksi.” Kenneth kertoo että hänestä tuntui ikäänkuin kaksi tonnia painava paino olisi otettu pois hänen rintakehänsä päältä.

Kenneth Hagin palasi takaisin eloon ja parantui lopulta sydänsairaudestaan ja omisti elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Kyseinen kertomus löytyy myös Kenneth Haginin kirjasta ”Uskon Näkyihin”:

Minun sydämeni pysähtyi. Tunnottomuus levisi jalkapohjiini, nilkkoihini, polviini, vyötärölleni, vatsaani, sydämeeni ja minä hyppäsin ulos kehostani.

Minä en menettänyt tajuntaani; Minä hyppäsin ulos kehostani niinkuin sukeltaja hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen. Minä pystyin näkemään minun perheeni samassa huoneessa, mutta minä en pystynyt ottamaan heihin yhteyttä.

Minä aloin laskeutua alaspäin, alas kuoppaan, niinkuin jos menisit kaivoon tai luolaan.

Minä jatkoin putoamista. Minä putosin jalat edellä. Minä pystyin katsoa ylöspäin ja minä näin maan valot. Lopulta ne hävisivät näkyvistä. Pimeys ympäröi minut – pimeys joka oli synkempi kuin yksikään yö jota ihminen on koskaan nähnyt.

Mitä alemmaksi menin, sitä synkempää tuli – ja kuumempaa myös – kunnes viimein, pystyin näkemään valon välkettä pimeydessä kaukana alapuolellani. Minä saavuin kuopan pohjalle.

Tämä tapahtui minulle yli 60 vuotta sitten, silti se on yhtä todellista minulle kuin jos se olisi tapahtunut edellisellä viikolla.

Kun minä saavuin kuopan pohjalle, minä näin sen mikä aiheutti valon välkkeen pimeydessä. Minun edessäni, porttien, tai Helvetin sisään käynnin takana, minä näin jättiläismäiset, suuret oranssit tulenliekit.

Minut vedettiin kohti helvettiä niinkuin magneetti vetää metallia puoleensa. Minä tiesin että sen jälkeen kun menisin sisään noista porteista, en voisi tulla enää takaisin.

Minä olin tietoinen siitä tosiasiasta että jonkinlainen otus odotti minua kuopan pohjalla. Minä en katsonut sitä. Minun katseeni oli nauliintunut porttiin, silti minä tiesin että tuo otus oli siellä, minun oikealla puolellani.

Tuo olento, kun minä pyrin kamppailemaan hidastaakseni

laskeutumistani, otti minua kädestä kiinni sattaakseen minut sisään. Kun teki niin, ääni puhui pimeyden ja synkeyden yläpuolelta.

Se kuulosti miehen ääneltä, mutta minä en tiennyt mitä hän sanoi. Minä en tiedä oliko se Jumala, Jeesus, enkeli vai kuka. Hän ei puhunut Englannin kieltä: se oli tuntematon kieli.

Paikka tärisi niiden muutaman sanan tähden jotka hän puhui! Sitten olento päästi otteensa irti kädestäni. Minun selkäpuolellani oli imua joka veti minut takaisin. Minä leijuin poispäin helvetin porteilta kunnes minä seisoin varjoissa. Sitten, niinkuin yläpuolla olisi ollut imua, minä leijuin pää edellä ylöspäin, pimeyden läpi.

Ennen kuin pääsin ylös asti, minä pystyin näkemään valoa. Minä olen ollut joskus kaivossa: se oli niinkuin olisit ollut hyvin syvällä kaivossa ja pystyisit nähdä valon yläpuolella.

Minä tulin ylös isoisäni talon kuistille. Sitten minä menin seinän läpi – en ovesta tai ikkunasta – seinän läpi, ja näytin hyppäävän kehoni sisään niinkuin mies sujauttaa jalkansa kenkien sisään aamuisin.

Ennen kuin hyppäsin kehoni sisään, minä pystyin nähdä isoäitini istumassa sänkyni reunalla pitäen minua käsivarsillaan. Kun minä pääsin kehoni sisään, minä pystyin kommunikoida hänen kanssaan.

Minä tunsin itseni lipuvan pois. Minä sanoin, ”Mummu, minä menen taas. Sinä olet ollut minulle toinen äiti kun oma äitini oli sairaana.”

Minun sydämeni pysähtyi toisen kerran. Minä hyppäsin ulos kehostani ja aloin laskeutua alemmas ja alemmas. Minä tiedän että se kesti vain muutaman sekunnin, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Mitä pidemmäs alaspäin menin, sen kuumempaa ja pimeämpää tuli, kunnes saavuin taas kuopan pohjalle ja näin sisäänkäynnin helvettiin, tai portit kuten minä sitä kutsun. Minä olin tietoinen siitä että tuo olento tapaisi minut.

Minä kamppailin hidastaakseni laskeutumistani – näytti niinkuin minä olisin leijunut alaspäin – näytti siltä niinkuin olisi ollut vetovoima joka veti minua alaspäin. Olento otti minua kädestä kiinni. Kun olento teki niin, tuo sama ääni puhui jälleen – miehen ääni. Puhe oli tuntematonta kieltä. Minä en tiedä mitä hän sanoi, mutta kun hän puhui, koko paikka vain tärisi. Olento päästi irti kädestäni.

Oli kuin selkäpuolellani olisi ollut imua. En ikinä kääntynyt ympäri. Minä vain kelluin takaisin pimeyden varjoihin. Sitten minut vedettiin ylös pää edellä. Minä en pystynyt näkemään maan valoja yläpuolellani ennen kuin minä tulin ylös kuopasta. Ainut ero tällä kertaa oli se että minä tulin ylös sängynjalan kohdalta. Minä pystyin näkemään kuinka kehoni makasi sängyllä. Minä pystyin nähdä isoäitini kun hän piteli minua käsivarsillaan.

(Kenneth hyvästeli perheensä tässä välissä)

Minä sanoin sanan jokaiselle heistä, sitten minun sydämeni pysähtyi kolmannen kerran.

Minä tunsin kuinka verenkiertoni sammui. Hetkessä minun varmaani menettivät tuntonsa. Nopeammin kun voit näpsäyttää sormiasi, minun varpaani, jalkapohjani, nilkkani, polveni, vyötäröni ja sydämeni lakkasivat toimimasta – ja minä hyppäsin ulos kehostani ja aloin laskeutua alaspäin.

Tähän asti olin ajatellut ettei minulle ollut todellisesti tapahtunut mitään. Tämä on vain hallusinaatio. Se ei voi olla todellista! Mutta sitten minä ajattelin, ”Tämä on kolmas kerta. Minä en tule takaisin tällä kertaa! Minä en tule takaisin tällä kertaa!” Pimeys ympäröi minut, synkempi kuin yksikään yö mitä mies on koskaan nähnyt.

Pimeydessä, minä huusin, ”Jumala! Minä kuulun kirkkoon! Minut on kastettu!”

Minä odotin vastausta, mutta sitä ei tullut; vain minun oma ääneni joka kaikui pimeyden läpi. Toisen kerran minä huusin hieman lujempaa, ”Jumala! Minä kuulun kirkkoon! Minut on kastettu!”

Minä odotin vastausta, mutta sitä ei tullut; ainoastaan minun oman ääneni kaiku, kun se kaikui pimeyden läpi.

Minä saavuin jälleen kuopan pohjalle. Jälleen kerran minä pystyin tuntemaan kuumuuden kun se iski vasten kasvojani. Minä lähestyin taas sisäänkäyntiä, itse helvetin portteja. Olento otti minua kädestä kiinni. Minä päätin taistella vastaan, jos pystyisin, estääkseni itseni menemästä sisään. Minä ainoastaan onnistuin hidastamaan alastuloani hieman, ja hän otti minua kädestä kiinni.

Kiitos Jumalalle että ääni puhui. Minä en tiedä kuka se oli – minä en nähnyt ketään – minä vain kuulin äänen. Minä en tiedä mitä hän sanoi, mutta mitä tahansa hän sanoikaan, se vavisutti tuota paikkaa; se vain tärisi. Olento irroitti otteensa kädestäni.

Oli niinkuin selkäpuolellani oli vetoa. Se veti minut takaisin, pois helvetin sisäänkäynniltä, kunnes seisoin varjoissa. Sitten se veti minut ylös pää edellä.

(Tämän jälkeen Kenneth tuli takaisin omaan kehoonsa ja hän parani sydänsairaudestaan. Kenneth Hagin oli omistautunut Jumalalle koko loppu elämänsä ajan.)