Hilja Aaltosen näky 1981

Hilja Aaltosen näky josta hän kertoi puheessaan vapaakirkon kesäjuhlilla Kuopiossa 1981

Sana, jonka kanssa seison tällä paikalla tänä iltana, on sana apostolien tekojen ensimmäisestä luvusta.
Siinä Luukas kertoo näin: joille hän moninaisten epäämättömien todistusten kautta osoitti elävänsä.

Tämän sanan alla, eräänä hetkenä, josta kohta kerron, aukeni minulle Jeremiän kirjan kolmannesta luvusta kolmannen jakeen sanat:
"Katseli näitä sanoja. Sadekuurot tyrehtyivät, kevätsade jäi tulematta." Aamen.

Se oli toukokuuta kuluneena keväänä. Olimme erään Jumalan ystävän kodissa rukoushetkessä.
Ei meitä monta siinä ollut, mutta tuon hetken ylle laskettiin väkevä, siunaava siunauksen pilvi.

Tuo siunaus oli niin kuin peite, jonka alla sitten jokainen alttarilla oleva sydän särkyi itkemään Herran jaloissa.
Se oli sellainen autuuden tunne, jota vain harvoin tänne aikaan annetaan kokea.

Kukaan ei rukoillut. Taivaan läheisyys oli niin pyhä, niin koskettava — ihminen hiljeni ja vaikeni.

Kun koin ystävien kanssa tätä kuvaamatonta autuutta, silloin muistin nämä Luukkaan sanat:
"Moninaisten epäämättömien todistusten kautta osoitti elävänsä."

Ymmärsin: tämän taivaan tunnon toi tullessaan Jeesus, joka tuli tuonne kauniiseen kotiin, alttarihetkemme keskelle.
Kaikki muu vaikeni ja hiljeni. Me vain aistimme sitä autuutta, jonka hänen läsnäolonsa tuossa rukoushetkessä antoi.

Tuon hiljaisen, itkun täyttämän tuokion aikana näin näyn — näin minä uskallan sanoa.
Harvoin näen, vielä harvemmin saan niistä puhua.

Tänä iltana minulla on uskallus, sisäinen kehotus, puhua, mitä tuona yhitettynä hetkenä minulle näytettiin.

Näin viljapellon, vainion — kylvetyn ja siemennetyn, vihreää orasta kantavan viljapellon.
Tuon kauniin vainion yllä oli ihana pilvi.

Sellainen pilvi, että minä tiesin: tuo pilvi antaa vettä ja kastetta tälle janoavalle, vettä odottavalle vainiolle.
Pilvi nousi, satoi. Katselin sitä, koin aivan elävästi, aivan konkreettisesti: pilvi sataa.

Keskellä tuota ihanaa pilven yllä olemista pilvi rakoontui, väistyi, kiersi jotakin.
Ja tuolla kohdalla, missä tuo pilvi rakoontui, vainio nopeasti alkoi kellastua, lakastua — tuli kuoleman tuntu.

Tämän yhteydessä, tätä katsellessa, tuli mieleeni tämä sana Jeremiasta:
"Sadekuurot tyrehtyivät, kevätsade jäi tulematta."

Kesken sadetta vainion yllä kohonnutta pilveä, tuota kallista, lämmintä sadetta — kesken kaikkea tätä —
rakoontui pilvi, sade tyrehtyi, ja sen kohdalla oleva vainio kävi nopeasti kuihtumista ja kellastumista kohden.

Kun olin tätä katsellut, itkien katsellut, siinä pellon reunalla joku sanoi:
"Suomen siihen on astuva uuteen herätykseen. Sadeaika — sade tulee."

Silloin muistin: toukokuussa tämäkin tapahtui.
Olin eräässä talossa iltaseuroja pitämässä.

Oli kolea kevät, jäätävän kylmää.
Kysyin talon isännältä: "Mitäs nyt, isäntä? Siementä pitäisi viedä pellolle, eikö niin? Ja ilmansää on tällainen."

Tuo komea isäntä sanoi minulle: "Niin on tänään."

Peltomiehen vaistolla sanoin: "Säätyyppi on muuttumassa."
Ei kulunut paria päivää — pilvet väistyivät, koleus väistyi, ja säätyyppi muuttui.

Astuimme auringon ihanaan loisteeseen.

Nyt kun minä seison tässä — minä lähden tästä kohta — minulla ei ole puhetta.
Minulla on vain välähdys.

Säätyyppi Jumalan pellolla on muuttumassa.
Herätys tulee. Se pilvi on nousemassa.

Jumalavainioiden ylle se on jo levinnyt.
Ja kun tämä sade tulee, se painaa Jumalan vainion niin kuin tähkää kantava viljapelto — nöyrästi kumartuneena, painaa matalaksi.

Ainoat, mitkä minä näin tuolla vainiolla tuon sateen alla — se vainio oli kauniisti kumartuneena —
ainoat, mitkä oli pystyssä, olivat nokitähkät: ne uhmasivat sadetta.

Tänä päivänä sanon, peltomiehen vaistolla sanon, Jumalan puhuttelemana sanon:
säätyyppi on muuttumassa.

Herätys tulee.

Ainoa, mikä jää pystyyn, kovana, koskemattomana, on nokitähkät.
Se repäisee pilven auki.

Ja missä pellon osalla nämä nokitähkät pystyssä pysyvät?
Se vainion osa kellastuu, kuihtuu, jää osattomaksi kukinnasta ja hedelmänkannosta.

Katsokaa, ystävät: Jumalan pilvi on nousemassa.
Herätys on käden tuntumassa.

Saako se langeta, se sade, meidän peltomme ylitse?
Saako se kastella tämän vainion?

Vai onko tämä vainion osa — onko tämä vainion osa — jossa nokitähkä halkaisee Jumalan pilven?

Voi, ettei niin kävisi.
Kuka vainion kastelee, jos Jumalan sateet kiertävät peltopalstamme?

Tänä iltana olen tämän puhunut, siksi olen ollut tämän näyn edessä —
aistinut sen siunauksen, mutta nähnyt myös sen: jos pilvi rakoilee, kuinka nopea on vainion kuihtuminen ja kuolettuminen.

Jumalan pellon — meidän kirkossamme, koko tässä Suomen kauniissa Siionissa —
Jumalan pellon tekee kasvukuntoiseksi, hedelmää kantavaksi pelloksi vain kaste Pyhässä Hengessä, sade Jumalan maailmoista.

Kun se lankeaa, ystävät, Jumalan pelto käy kukkaansa ja hedelmää kantamaan.

Peltomiehen vaistolla sanon: säätyyppi on muuttumassa.
Aamen.

Kiitos.